Osteopatialle vanhin ja tunnusomaisin hoitotekniikka lienee osteopaattinen mobilisaatio eli ns. artikulaatio. Siinä niveltä liikutetaan sen saatavilla olevan liikelaajuuden läpi ja havaittua liikerajoitusta työstetään vapaammaksi liikettä rauhallisesti toistaen. Toisella kädellä autetaan liikettä kohdistumaan paremmin kohdeniveleen ja tunnustellaan ympäröivien kudosten vastetta käsittelylle. Liikkeen suunnan, laajuuden ja rytmin muutoksilla sekä toisella kädellä kudoksiin kohdistetun paineen avulla pyritään saamaan kudokset reagoimaan.
Muutokset nivelen liikkeen laajuudessa tai laadussa sekä kudosten jännittyneisyydessä ja lämpötilassa ovat konkreettisia merkkejä, jotka sekä asiakkas että osteopaatti voivat suoraan havaita. Tällainen osteopaattinen mobilisaatio on tehokas, turvallinen ja miellyttävä tapa hoitaa kipua, lihasjännitystä ja liikerajoitusta.
Kuntoutuksellisesta näkökulmasta osteopaattinen mobilisaatio voidaan nähdä tapana altistaa ihmisen kudokset ja hermojärjestelmä vaiheittain ja hallitusti kuormitukselle. Eiväthän ne ole mitään muuta kuin nivelten omaa luonnollista liikettä taitavasti ja tarkoituksenmukaisesti tehtynä osteopaatin toimesta. Aihetta on tutkinut fysioterapian tohtoriksi väitellyt osteopaatti Eyal Lederman, joka on kirjoittanut useita teoksia osteopatian soveltamisesta kuntoutukseen.
Jos liikkeen rasittavuuden yhdessä ääripäässä on painojen nostaminen seisten, sen toisessa ääripäässä on hoitajan suorittama liike asiakkaan kehonosille ilman, että asiakas osallistuu liikkeeseen. Kivun vähetessä ja rasitussietokyvyn lisääntyessä voidaan roolit vaihtaa ja asiakas suorittaa liikkeen hoitajan avustamana tai vastustamana, josta edetään vaiheittain kuormittavampaan harjoitteluun.
Tällaista liikehoitoa on erikoissairaanhoidossakin tavattu tehdä esimerkiksi leikkauksen jälkeen, kun kuntoutuja on vielä liian heikossa kunnossa tai liian kivulias täysin omatoimiseen liikutteluun. Tavoitteena on palauttaa ensin toimintakyky ja sitten lisätä suorituskykyä.
Kuntoutuksessa ei aina tarvitse aloittaa aivan kaikkein kevyimmästä rasituksesta, vaan käytännössä rasittaminen tulisi aloittaa vain niin kevyesti kuin on pakko. Liian pitkään jatkunut rasituksen välttäminen ei ennusta hyvää tulosta. Toisaalta osteopaatin ei välttämättä pidä kiusata kaikkia asiakkaitaan vastustetulla liikehoidolla, etenkään jos hoitoon tulon syynä ja asiakkaan tarpeena on nimenomaan rauhoittuminen ja rentoutuminen. Kaikille asiakkaille ei myöskään tarvitse ohjata voimailua, sillä osa tekee sitä jo, taikka jotain muuta yhtä terveellistä. Jos asiakas ei harrasta lainkaan liikuntaa tai harrastettu liikunta ei tuo tarpeellista rasitusta hoitoon tulon syynä olevalle ongelma-alueelle, jonkinlaista harjoittelua kannattaa ilman muuta harkita.