Pakko se on tunnustaa: minulla on paha tapa ronkkia omia kipujani.
Treenatessani en oikein malta pitää kevyempiä viikkoja, enkä tauottaa treeniä jos jotain pikkukipuja ilmenee. Sen sijaan alan ronkkia niitä kipuja. Lopulta on pakko pitää taukoa treenistä, mutta ei toki ronkkimisesta.
Ronkkiminen on juuri sitä kun kipukohtaa koko ajan vähän kaivelee. Sitä kokeilee painaa, hieroa ja venyttää, rullata, koukuttaa ja rusikoida. Kipua on myös jatkuvasti testattava, pitkin päivää, totta kai. Onko se vieläkin siinä?
Onhan se, kun sitä jatkuvasti ärsytetään.
Työssäni törmään tähän jatkuvasti. Toisinaan tärkeintä hoidossa on hapuilevan itsehoidon keskeyttäminen ja manuaalisen hoidon vastuun siirtyminen ammattilaiselle. Yksi käsittely viikossa on helkkaristi vähemmän ronkkimista kuin päivittäin jatkuvasti toistuva kaivelu. Tällöin asiakas voi keskittyä elämänsä jatkamiseen ja hallittuun rasituksen lisäämiseen suunnitelman mukaisesti.
Kun saamme haavan, meille ei tulisi mieleenkään ronkkia sitä. Tiedämme, että käpälöinti voi haitata paranemista. Kuitenkin rasitusvammojen kanssa teemme päinvastoin: ronkimme niitä jatkuvasti. Emme yksinkertaisesti malta odottaa tekemättä mitään, ja yrittäessämme oikaista päädymmekin tarpeettoman pitkälle kiertotielle. Näin myös minä. Suutarin lapset ja kengät.
Lopetetaan siis se ronkkiminen ja annetaan kudosten rauhoittua.
Tarvitsetko apua ronkkimisen lopettamiseen ja suunnitelmallisuutta itsehoitoon? Varaa aika tästä